Napapiirin Hiihtoa vuodesta 1956

Ounasvaaran Latu ry:n (OuLa) tehtävä on olla rovaniemeläisten tuntema ja arvostama, kaikille avoin ulkoliikunnan asiantuntija ja liikuttaja. OuLa edistää toiminnassaan kestävän kehityksen mukaista liikuntaa, ulkoilua ja aktiivista elämäntapaa sekä lisää toiminnallaan yksilöiden ja ympäristön hyvinvointia.

 

OUNASVAARAN LATU RY:N PERUSTAMINEN

Rovaniemellä elettiin 1950-luvulla voimakasta jälleenrakennuskautta, olihan kauppala tuhottu täysin II maailmansodan loppuvaiheessa Lapin sodassa. Suomessa käynnistettiin hankkeita, joiden tavoitteena oli kansalaisten terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen. Suomen Latu ry oli perustettu jo 1938 Helsingissä ja maakunnissa kierrettiin esittelemässä yhdistyksen tavoitteita ja kannustamassa väkeä perustamaan omia paikallisyhdistyksiä koko kansan liikuttamiseksi. Rovaniemellä paikallisyhdistyksen perustamiskokous pidettiin 9.12.1952 ja yhdistys rekisteröityi Ounasvaaran Latu ry:ksi.

Laturetkeilystä Napapiirin Hiihtoon

Alkuvuosien toiminta keskittyi hiihtoretkeilyyn ja kilpahiihtojen järjestämiseen. Laturetkeilystä alkoi yhdistyksen suurin liikuntatapahtuma Napapiirin Hiihto, joka on kerännyt vuosittain runsaasti osallistujia Rovaniemen mahtaville vaaroille, aavoille jängille ja leveille jokiuomille.

Suurtapahtuman juuret ovat vuodessa 1956, jolloin järjestettiin ensimmäisen kerran Napapiirin Hiihto 8.4.1956. Reitti kulki Auttista Hirvikarin kautta Rovaniemelle ja matkan pituus oli 80 km. Huoltopisteitä oli reitin varrella olevilla kouluilla. Osanottajia oli yleisessä sarjassa yhteensä 516. Heistä oli Auttista lähtijöitä 272 ja loput 244 liittyivät mukaan Hirvikarista. Lisäksi kilpasarjassa hiihti 14 hiihtäjää. Hiihtäjät oli tuotu linja-autoilla lähtöpaikoille edellisenä päivänä. Ensimmäiset lähtivät matkaan aamulla klo 4.00, jolloin pakkasta oli vielä reilusti –27 °C. Ruokailu tapahtui Hirvikarissa. Hiihdossa oli mukana Lauri Tahko Pihkala, jonka mukana hiihtävät noudattivat kirjaimellisesti Tahkon lausetta eli hiihdettiin hitaasti kiiruhtaen. Matkaan kulutettiin aikaa kokonaista 15 tuntia. Tahko oli silloin jo yli 70-vuotias. Nuorimmat hiihtäjät olivat 9–12-vuotiaita.

Esko Kähkönen kirjoitti 1. Napapiirin Hiihdosta seuraavaa:
”Se oli suurta seikkailua – 1. Napapiirin Hiihto 1956: Sankarit eivät ole kuolleet. He hiihtävät Auttista Rovaniemelle yhdeksän peninkulman taipaleen suuren valtaväylän Kemin jokitörmiä. He ovat niiden jälkeläisiä, jotka sauvoivat aikanaan samaa jokea vastavirtaan lastiveneillä. 1. Napapiirin Hiihdon latujoukko, sen ydinaines on sodan kokenut, ehkä partiot hiihtänyt. Mutta se on ennen kaikkea suksisuomalaisen naisen ja miehen olemusta parhaasta päästä. Sisulla sytytetty hiihtämisen hehkuun ja se palaa jokaisen suuren seikkailijan, laturetkeläisen suonissa”.

Näin luonnehti Ounasvaaran Ladun 1. puheenjohtaja, jääkärieversti O. J. Willamo 1. Napapiirin Hiihdon olemusta katsellessamme satapäistä hiihtäjäjoukkoa Auttijyrhämän jäällä huhtikuisena pakkasaamuna. Tahko Pihkala oli sytyttänyt taas kerran palavalla innolla ajatuksen: Suuret seikkailut, pitkät vaellushiihdot jokaiseen pitäjään! Sytytettiin se Rovaniemelläkin ja Ounasvaaran Ladun kokouksissa pohdittiin ylipitkän hiihdon järjestämistä. Kemijokivarsi kiehtoi kaikkien mieltä ja niin päädyttiin reittiin Autti–Rovaniemi. Katsoimme 90 km matkan kertyvän hyvinkin mutkineen ja olihan se tasalukuna komea. Kaiken lisäksi se oli äkkiä ajatellen suorastaan mieletön yritys. Järjestelyjen kannalta oli myös tärkeää, että reitin varrella oli vilkkaasti toimivia urheilu- ja nuorisoseuroja latutalkoita varten.

Järjestelyt olivat melkoinen jättiyritys

Suurin ongelma oli satapäisen hiihtäjäjoukon kuljettaminen Auttiin. Kuuselan Liikenneyhtiö antoi linja-autonsa ilmaiseksi ja liikkeet kuljettivat omalla kalustollaan joukkueita. Paperipäälliset olkipatjat vietiin Auttin koulun luokkien ja talojen suurten pirttien lattialle. Latumestarina oli mlk:n urheilulautakunnan palkkaamana tunnettu hiihtäjä Urho Hänninen Sinetästä. Hän tutki latusuunnan, neuvotteli maanomistajien kanssa, järjesti seurojen ja koulujen latutalkoot.

Ladut oli tehtävä hiihtäen. Ei ollut koneita. Huoltopisteitä järjestivät ladun varrelle erilaiset kylien järjestöt. Kauppalan Hirvikarissa oli puolivälinkrouvi keittoineen ja saunoineen. Vaikka aika otettiinkin, ei ladulla kilpailtu. Kaikki järjestelyt suoritettiin talkoilla, vain ratamestari sai palkan työstään. Merkittävää oli sekin, että melkein koko järjestelytoimikunta oli ladulla.

Seikkailu alkoi jo hiihtoaaton iltana

Latujoukon saapuessa Auttiin heräsi pieni kylä henkiin ja kaikki halusivat tavalla tai toisella olla mukana hiihdossa. Sytytettiin päämajoituspaikan, koulun, pihalle nuotiot, joiden äärellä paahdettiin suksia ja vaihdettiin mielipiteitä. Illalla löytyi kuin löytyikin lattialta tilaa kyljen alle. Uni kuitenkin löysi vain harvan, sillä kisajännitys ja koko öinen puuhailu piti useimmat hereillä. Mitenhän tästä selvitään? Kysymys oli monien aivoituksissa.

Liki kolmeakymmentä tavoitteli pakkasmittari höyryävän joukon kokoontuessa Auttijyrhämän törmälle neljän maissa aamulla. Pakkanen hyydytti hymyn ja huumorin, mutta sää lämpeni nopeasti tunti tunnilta ja puolivälin jälkeen tehtiin taivalta miltei nollakelissä.

”On se ollut melkoinen turnipsi latumestarin haarainvälissä”, totesi Tahko Pihkala Hirvikariin saavuttaessa. Lausahdus oli tarkoitettu tunnustukseksi, sillä latu oli kestänyt hyvin eivätkä latu-urat olleet missään kohdin puuroutuneet yhteen. Tyytyväisyys ja onnellisuus olivat osanottajien ilmeissä maalipaikalla Pohjanhovin rannassa. ”Me teimme sen” tervehti useampi hiihtäjä järjestäjiä kiitellessään. Ainoa kritiikki tuli mieheltä, joka oli kuulemma saanut nukkua alkeellisissa olosuhteissa ilman lakanaa ja tyynynpäällistä!

Seuraavat vuosikymmenet

Napapiirin Hiihdon latureitti haki paikkaansa useita vuosikymmeniä. Seuraavaksi hiihdettiin reitillä Rovaniemi–Hirvikari–Rovaniemi aina vuoteen 1960 asti. Lähtöpaikkana toimi pääosin Pohjanhovin ranta. Vuonna 1961 latutapahtuma siirtyi Rovaniemen länsipuolelle reitille Rovaniemi–Nivankylä–Sinettä–Pohtimolampi. Järjestelyissä olivat mukana Rovaniemen kaupunki ja Rovaniemen maalaiskunta sekä Rajavartiolaitos, joka teki kilpailuja varten latu-uraa.

Vuonna 1962 Kemi haastoi Rovaniemen kilpailuun siitä, kumman järjestämällä laturetkellä olisi enemmän osanottajia ja Napapiirin Hiihto päihitti Kemin laturetken 671 osanottajalla Kemin 522 osanottajaa vastaan.
1970-luvun alussa Napapiirin Hiihdon lähtöpaikaksi tuli Kairatien ammattikoulu. Hiihtoreitin suunta säilyi samana koko vuosikymmenen. Vuonna 1973 ladut tehtiin ensikerran koneellisesti. Napapiirin Hiihto liitettiin valtakunnallisiin laturetkiin ja oli ensimmäisen kerran kansainvälinen tapahtuma. Vuoden 1974 Napapiirin Hiihto suoritettiin uudella osanottajaennätyksellä hiihtäjien määrän ollessa 1221.

Suomen ensimmäinen 100 km kilpamatka

Napapiirin Hiihdon järjestämisestä allekirjoitettiin yhteistyösopimus Ounasvaaran Hiihtoseuran kanssa syksyllä 1982. Hiihdon osallistujamäärät vaihtelivat 400 ja 500 hiihtäjän välillä. Vuonna 1984 oli 100 km hiihtomatka ensimmäistä kertaa mukana ja samalla ensimmäinen 100 km kilpamatka Suomessa. Reitti kulki Pohtimolammen, Tapionkylän, Kuoksajärven, Norvajärven ja Napapiirin kautta.

Vuonna 1990 hiihdon järjestelyissä oli OH:n lisäksi mukana Rovaniemen Maratonhiihtäjät ja Oikaraisen Haka ja reitti suuntautui pitkästä aikaa jälleen Rovaniemen itäpuolelle.

Napapiirin hiihdon vaiheita 1993–2002

Napapiirin Hiihto hiihdettiin vuosituhannen loppuun Napapiirin–Iso-Olkkavaaran–Permantokosken kautta Oikaraisen Jokkapirtille ja sieltä Kurivaaran ja Sierijärven kautta takaisin Ounasvaaralle, jolloin mittaa koko reitille tuli 75 km. Lyhyemmät reitit olivat 23 km (Pajakylässä käynti) ja 50 km (Jokkavaaran lenkki). 100 km matka oli mukana ohjelmassa vuosina 1984–1992 ja jälleen uudestaan vuodesta 2007 lähtien.

2000-luvulla jouduttiin Kemijoen ylityksestä luopumaan ja reiteiksi tulivat 20 km, 40 km ja 60 km. 20 km reitti kiersi Ounasvaaran, 40 km ja 60 km kävi Oikaraisessa sekä 60 km vielä lisäksi edestakaisin Pöyliövaarassa. Lenkki osoittautui kohtalaisen raskaaksi. Osanottajamäärät vaihtelivat 300 ja 350 välillä. Lähtöpaikkana oli Hiihtostadion ja maalina Urheiluopisto. Oikaraisen Haka huolehti Oikaraisen huoltopisteestä ja muut pisteet hoidettiin yhdistyksen omin talkoovoimin.

Vuonna 2004 Napapiirin Hiihtoa uudistettiin jälleen. Uutena tuli reitti Pöyliövaarasta Kemijoen jäätä pitkin kaupungin keskustan kautta takaisin Ounasvaaralle. Huomioiden Jokkavaaran, Ounasvaaran ja Pöyliövaaran mainiot hiihtomaastot reitti sai hiihtäjiltä paljon kehuja ja osallistujamäärät kasvoivat. Kemijoen jääosuus osoittautui kuitenkin eri vuosina olosuhteiltaan hyvin vaihtelevaksi ja erittäin haasteelliseksi kunnostaa edes tyydyttävään hiihtokuntoon. Viime vuosina Kemijoen jääosuudesta on luovuttu ja reitit ovat kulkeneet lyhyempinä Ounasvaaralla. Lumiolosuhteiden salliessa on käyty myös Jokkavaarassa.

Napapiirin Hiihdossa on aina pidetty hiihtäjät etusijalla ja panostettu hyvään suunnitteluun ja käytännön toteutukseen. Monipuolinen ja haasteellinen reitti, sen kunto sekä opastus/viitoitus, ystävälliset toimitsijat, runsaat huoltopalvelut, ajanotto/tulospalvelu, sauna-/kylpyläpalvelut, ravintolaruokailu ja muut osallistumismaksuun sisältyvät yksityiskohdat ovat antaneet erittäin hyvän palautteen järjestelyistä. 60. Napapiirin Juhlahiihdossa on em. lisäksi panostettu erityisesti arvopalkintoihin, joiden yhteisarvo on yli 10 000 €. Juhlahiihdon erikoisuus on kaikille maaliin hiihtäneille annettava osallistumismitali sekä nopeimmille annettavat palkintomitalit. Paikalliset käsityötaiturit Irene ja Ari Kangasniemi ovat valmistaneet ne lappilaisista materiaaleista kelohongasta ja poronsarviluusta varustettuna juhlahiihdon merkinnöillä ja poronnahkanauhalla. Mitalit ovat ainutkertaisia ja jopa keräilyharvinaisuuksia.